Perheemme meneisyys
Kujalan (nyt Kujalavo)
kylästämme Leningradiin asti oli 25
km matka. Perheessämme oli 5 lasta, olin kuopus.
Vanhemmat veljeni ja siskoni syntyivät Aution kylässä. Isämmekin oli syntyisin
tästä kylästä. He siirsivät Kujalaan vielä ennen syntymääni. Siirto oli
pakollinen. Syynä oli se, että Autioon alkoi rakentaa pioneerien (lasten)
leirin. Siirrettiin Kujalaan myös sen vuoksi, että sieltä oli kotoisin äitimme
Maria Antin tytär. Kujalassa asui mummomme. Olen syntynyt Kujalassa v. 1934 vuoden
kuluttua siirron jälkeen.
En tiennyt mitään silloin
siitä siirrosta. Paljon myöhemmin veljeni vaimo Maria Matin tytär näitti
minulle: ”Tässä on puu, täällä oli talonne”.
Vanhempi veli Viljam ja sisko Hilma työskentelivät Leningradissa, Antti
ja Eino opiskelivat koulussa. Viljam
työskenteli kirjapainossa, sairastui lyijystä ja kuoli. Muistan häntä vähän, kun
hän makasi mummon talossa.
Isämme
Isämme Ivan Davidin poika
Kurhinen oli tavallinen ihminen, traktorinajaja, prikaatin johtaja. Hänestä
kirjoitettiin artikkeli kuntapiirin sanomalehdessä. Häntä ja prikaattia
kehuttiin menestyksestä.
Päivä, kun näin isämme
viimeisen kerran, painui mieleeni ainiaaksi. Heinäkuu v. 1938, olin 4 vuotta ja
1 kuukausi. Äitini puhui minulle, että tänään isämme kuljetetaan Leningradiin.
”Mennään hyvästelemään ja viemään paketti, häntä ei ruokita lainkaan”.
Miksi hän ei ole kotona,
miksi hän on nälkäinen ja miksi hänet kuljetetaan Leningradiin? En ymmärtänyt
mitään. Me äitini kanssa tulimme Toksovan miliisin talon viereen. Pakettia
äidiltä ei otettu vastaan. Seisoimme ja odotimme, kun isämme talutetaan. Kolme ihmistä kivääri kädessä talutti isämme
autoa kohti. Äiti antoi pullon maitoa ja sanoi:
”Juokse nopeammin, vie maito isälle”. Juoksin autoon, mutta minua
työnnettiin syrjään niin, että kaaduin.
Aloin itkeä, isäni istutettiin autoon ja ajettiin pois. Mihin? Minkä
takia? Missä hän on?
Meille ei sanottu, että hänet
teloitettiin ampumalla. V. 1969 tulin Antti-veljelle. Hän näytti paperin isän
rehabilitoinnista, jossa ei ollut kirjoitettu, että isämme teloitettiin ampumalla (oli kirjoitettu:
”rehabilitoitu kuoleman jälkeen”).
Nyt minulla on täysi tieto
siitä, mitä tapahtui. Isäni ystävät tekivät kirjallisen ilmiannon, että isämme
on ”tyytymätön neuvostovaltaan, herjaa tätä valtaa ja uhkaa tappaa
kommunisteja”. Isäni vangittiin 20 huhtikuuta
v. 1938 ja 8 kesäkuuta ”erikoiskolmikko”
tuomitsi hänet teloitettavaksi ampumalla. Tuomio on pantu toimeen 18
kesäkuuta v. 1938.
Veljeni eivät halunneet saada
tietää mitään isästämme ja sanoivat minulle kuiskaamalla: ”Jos haluat isästä
tietoa, hanki itse”. Lähetin pyynnön
Jakutiasta ja sain vastauksen. Rehabilitointitodistuksen sisältö suututti
minut. Se toistaa tuomion päätöksen ( ”on
teloitettu ampumalla siksi, että ilmaisi tyytymättömyyden
neuvostovaltaan, suoritti neuvostovastaisen agitaation” jne). Eversti
Sudilovski allekirjoitti tämän paperin.
Sodan alku ja evakuointi
Kylässämme ei ollut monta
taloa, uutiset levisivät nopeasti. Naiset kyyneleet silmissä toistivat kauhean
sanan ”sota”. Kylän yläpuolelle ilmestyi lentokoneita mustine risteineen. Ne
lensivät pommittamaan Leningradia. Mistä ne lensivät? Ehkä Suomi jo oli
miehitetty. Ensimmäisessä hyökkäyksessä
oli noin 100 lentokonetta. Joku ehti laskea. Kylästämme näkyi Leningradin
tulipalojen kajastus. . Pommitettuaan nämä
lentokoneet lensivät yllämme matalalennolla ja ampuivat Aution kylässä olevaa sotaosastoa ja kyliämme.
Kerran ammusvarasto räjähti. Alkoi kova jymy. Sotilaat veivät räjähtämättömiä
ammuksia. Veljet Eino ja Antti lähetettiin sodan alussa Lugan (Laugan)
kaupungin viereen kaivamaan taisteluhautoja.
Kylämme Leningradin kanssa
joutui piiritykseen. Ammuttiin kauaskantavilla aseilla. Kyliin kaivettiin taisteluhautoja
piiloutumista varten pommituksen aikana. Saksalaiset heittivät lehtisiä:
”Syökää viimeisiä papuja, rakentakaa ruumisarkut itsellenne”. He kirjoittivat
varmasti voitostaan ja kehottivat naisia tulemaan ulos valkoiset liinat
päällään, silloin kylää ei pommiteta. Kylämme yläpuolella sattui
lentotaisteluja. He loppuivat saksalaisten hyväksi useammin.
Saksalaiset heittivät
lentokoneista rei’itettyjä tynnyrejä. Ne putosivat kauheasti ulvoen. Ihmiset
karkasivat kauhuissaan ja piiloutuivat taisteluhautoihin. Kaikki pelkäsivät
tulla näiden tynnyreiden lähelle, ei kukaan tiennyt, mikä on niiden sisällä. Uskaltaen
ensimmäisinä pojat menivät ja heittivät kiviä tynnyreihin.
Pojat löysivät ammuksia ja
ajattelivat tainnuttaa kaloja. Mutta
emme tietäneet, millä tavalla se tehdään. Kerran pojat virittivät nuotion ja
heittivät kranaatteja siihen. Yhtäkkiä näimme, että nainen on menossa lähdettä
kohti. Pelkäsimme sanoa hänelle vaarasta. Kun hän palasi, räjähdys jymisi.
Nainen oikein pelästyi ja lähti juoksemaan.
Saksalainen lentokone
ammuttiin alas. Pojat juoksivat Aution kylään ja näyttivät sotilashenkilöille
paikan, mihin lentäjä hyppäsi alas. Hänet vangittiin. Veli kertoi sellaisen
tapahtuman. Pojat paimensivat lehmiä. Siviilipuvut päällään ihminen tuli ja
tarjosi konvehteja. Näytti oudolta, nälkä jo koveni. Pojat arvasivat, että hän oli joko
saksalainen vakoilija tai petturi. Eräs poika tekeytyi, että ajoi lehmiä
läävään, mutta hän juoksi ja kertoi kaikki sotilaille. Sotilashenkilöt vangitsivat
hänet. Mitä hänelle sattui sitten, en tiedä. Asemalla nähtiin karttaa piirtävä
ihminen, myös ilmoitettiin sotilashenkilöille.
Perunoita ja lehmiä otettiin
kylästä rintamalle. Koko kylään jäi yksi lehmä ja sitten sekin otettiin. Koiramme varastettiin yöllä, kuuntelimme, kun
se vinkui. Talveksi kaikki elintarvikkeet oli syöty. Joimme suolavettä
sammuttaaksemme nälkää. Äitini kanssa
kävimme metsässä, korjasimme männyn kuoren pehmeän kerroksen, kuivutimme ja
luovutimme. Tästä kuoresta leivottiin
leipä. Ihmiset ajettuivat ja kuolivat nälkään. Tuntemattomat ihmiset tulivat,
kävivät taloissa etsimässä ruokaa. Saimme 125 gr. leipää Toksovasta korttien
mukaan. Hilma-sisar oli kampaajana, toimi sotilasosastossa. Se auttoi meitä,
sotilashenkilöt jakoivat meille leipää.
Malliskuun lopussa v. 1942 meille ilmoitettiin, että pitää valmistautua evakkomatkaan.
Äitimme kuormasi reelle kaikki tarvittavat tavarat ja kuoppasi muut tavarat
maahan. Pääsimme Osinovetsiin ja ajoimme
bussissa Laatokan jäitse. Saksalaiset pommittivat jatkuvasti. Äiti istutti
minut rauta-ammeeseen. Eräs auto upposi jään alle.
Kobonan kylässä meidät
istutettiin vaunuihin. Samalla ilmestyi lentokoneita ja alkoi ampua vaunua.
Karkasimme junasta metsään.
Junassa meitä oli kolme: minä,
äiti ja Hilda-sisar. Meitä vastaan kuljetettiin haavoittuneita
sotilashenkilöitä. Meillä ei ole mitään syötävää, kerjäsin heiltä. Nähtävästi heitä ruokittiin paremmin, he
jakoivat ruokaa. Uralin jälkeen vaunuun ilmestyi Eino ja Antti. En ymmärrä,
millä tavalla he tavoittivat ja löysivät
meidät.
Siperiassa
Tulemme Krasnojarskin aluepiiriin, Tinaskajan asemalle.
Meidät vietiin metsäteollisuuspiiriin Zavadovkaan kylään. Kylässä ei ollut sähköä,
illalla sytytimme päreen. V. 1942 äiti pesi pyykkejä purossa ja kylmettyi.
Hänet kuljetettiin sairaalaan Tinyn kylään, missä hän kuoli. Hänet haudattiin
ilman ruumisarkkua sairaalan alueelle siitä katsomatta, että kilometrin päässä
oli suuri hautausmaa. Olin siellä vuonna 2012,
kylä ja sairaala ovat omalla
paikalla.
Aloin käydä koulua Siperiassa,
mutta en voinut opiskella. Puhun venäjää huonosti. Minua alettiin kiusata.
Aloin opiskella vain 10-vuotiaana ja sai viitosen (mainiosti) venäjän kielestä
seitsemännellä luokalla. Luokassa oli 7 kansallisuutta: saksalaiset, baltit,
kreikkalainen, romanialainen. Venäläinen oli vain yksi. Kun aloimme oppia
saksaa, tiesin jo kaikki kirjaimet.
Jokiopistoon pääsyn jälkeen
Koulun jälkeen pääsin jokiopistoon
Krasnojarskissa. Vuonna 1955 päätin opiston ja pääsin töihin Jakutiaan. Tulin
Kirenskin kaupunkiin ”Lenzolotoflot”-laitokseen. Meiltä riistettiin passit
henkilöstöosastossa, ettemme karkaa. Ensi kuljin kaasulaivalla, sitten
määrättiin pääinsinööriksi ja työskentelin rannalla. Ensimmäisen navigaation
jälkeen tapasin tulevan vaimoni Lubov Zosiman-tytär. Asuimme yhdessä 50 vuotta,
meillä oli kaksi tytärtä. Yksi tytär kuoli syöpään. Nyt minulla on 2
tyttärentytärtä ja 5 tyttärentyttärenlapsia.
V. 1963 alkaen asuimme
Jakutskissa. V. 1974 päätin Novosibirskin vesiliikenteen instituutin.
Työskentelin Jakutskin jokiportissa pääinsinöörinä sekä Lena-joen hallinnon Jakutskin jokiportin
pääinsinöörinä ja teknisenä työtarkastajana. Työskentelin 55 vuotta ja lähdin
eläkkeelle vuonna 2011.
Rakastuin Jakutian luontoon heti.
Pidän komeista kallioista eli ”Lenan pylväistä” . Lena-joella on puhtaat
hiekkarannat ja puhdas vesi. Siellä on niin kesä, ettei tule ajaa Sotšiin. Kun
tulin siihen v. 1955, talvella oli -550C. Nyt ei ole
niin kovia pakkasia, vain -40 - 450C
tulee vain pukeutua lämpimämmin.
Lena-joen pylväät
Suomalaisista Syperiassa
Jakutskissa oli suomalainen
Ludmila Voronovan johtama yhtiö. Olin kerran kokouksessa. Kuuntelin vain
valituksia järjestämättömästä elämästä. En pitänyt siitä. Jos puhuttaisiin kansallisperinteistä
tai kielen tutkimuksesta, voisi olla kiintoisempaa. Minä opiskelin, kuka ei
antanut heidän opiskella? Toiset kansallisyhtymät toimivat aivan toisin,
auttavat toisiaan. Liettualaiset ovat ystäviä jakuttien kanssa, kutsuvat heitä
Vilnaan. Armenialainen soittaa jakutilaista kansallismusiikkia. Minulla ei
ollut yhtä suomalaista ystävääkään. Ja olivat hyvät suhteet veljiin.
En mielestäni ollut karkotuksessa.
Meidät pelastettiin nälkäkuolemasta. Jos olisimme jääneet omaan kylään,
olisimme kuolleet. Minulla on poliittisten karkotusten uhrien todistus, mutta
en pidä itseäni sellaisena. Minulla on ystävä Moskovassa krеikkalainen
kansallisuudeltaan. Me päätimme yhdessä jokiopiston ja lähdimme työskentelemään
Lena-joelle. Nyt hän taistelee poliittisten karkotusten uhrien oikeuksista ja
kirjoittaa, että hänet ajettiin Lena-joelle. Sanoin hänelle: «Mehän ajoimme
itsemme Jakutiaan Lena-joelle ammattimiehinä». Hän toimi Jakutiassa vain yhden vuoden
ja karkasi. Minä en kadu, että työskentelin Lena-joella. Sain mainion
työkokemuksen.
Paluu
Minun oli pakko palata.
Tyttärentyttäret halusivat muuttaa Pietariin. He kysyivät: ”Ajatko
kanssamme?”. Ajattelin, mitä teen täällä
yksin? Myin asunnon, auton ja huvilan ja ostin asunnon Vartimäen kylästa.
Ikävöin Jakutiaan. Sinne ovat jääneet kaikki ystäväni. Jakutiassa aurinko
paistaa vuoden ympäri, paljon maukkaita kaloja. Täällä Pietarissa on pilvistä,
talvella on pimeää.
Sukulaiset
Veljet ja siskot palasivat Siperiasta
1950-luvulla. Ne tulivat ensin Karjalaan, sitten Kujalan kylään. Toiset ihmiset
asuivat jo täällä. Veli ja sisko palauttivat talon oikeuden kautta ja alkoivat
asua. Koko kasvismaa oli kaivettu, mutta äitimme ennen evakkomatkaa piilottamia
tavaroita ei löydetty. Kaksi veljiäni Eino ja Antti on haudattu Toksovan
hautausmaalle. Hilma-sisko ja miehensä muuttivat Viromaalle. Hän on haudattu
siellä.
Aina olemme olleet
suomalaiset
Aivan
äsken tutustuin talon viereisessä puistossa kahteen mummoon. Kerroin elämästäni
kaksi tuntia. Sanoin, että olen Toivo ja olen suomalainen kansallisuudeltaan.
Toinen mummo sanoi minulle heti:
-
Et ole Toivo, vaan Tolik (Venäläisen miehen nimen Anatolin kotimuoto).
Toinen
sanoi:
-
Tšuhna
En ymmärtänyt
heti, mikä tämä sana merkitsee. Sitten muistin, missä olin kuullut sen. Ajoimme
veli Einon autolla Viromaalla. Veli ajoi ylinopeutta. Virolainen tarkastaja
katsoi asiapaperit ja kysyi:
-
Tšuhna? Silloin en sakota.
Jakutskissa v. 2012 27.tammikuuta. 70 vuotta Leningradin piirityksen lopettaminen
Jakutiassa
oli aivan toisenlainen suhde, tunsin kunnioitusta. Olin mainio ammattilainen ja
kansallisuuteni auttoi minua. Toimimme
suomalaisilla laitteilla. En ymmärrä, miksi meitä kutsuttiin inkeriläisiksi
nyt. Olemme olleet suomalaisina aina.
Kun
palasin kotimaalle, heti paikalla kävin Murretulla renkaalla, katsoin
Laatokkaa. Muistin omaa taivalta Siperiaan, kyynellyin.
Museossa
Elämän tie Laatokan rannalla. Kuva Kurhisen arkistosta
Kirjoitus hyöryveturissa: Kaikki rintamalle, kaikki Voittoa varten
