Toivo Kurhinen

Perheemme meneisyys

Kujalan (nyt Kujalavo) kylästämme Leningradiin asti oli 25 km matka. Perheessämme oli 5 lasta, olin kuopus. Vanhemmat veljeni ja siskoni syntyivät Aution kylässä. Isämmekin oli syntyisin tästä kylästä. He siirsivät Kujalaan vielä ennen syntymääni. Siirto oli pakollinen. Syynä oli se, että Autioon alkoi rakentaa pioneerien (lasten) leirin. Siirrettiin Kujalaan myös sen vuoksi, että sieltä oli kotoisin äitimme Maria Antin tytär. Kujalassa asui mummomme. Olen syntynyt Kujalassa v. 1934 vuoden kuluttua siirron jälkeen.

En tiennyt mitään silloin siitä siirrosta. Paljon myöhemmin veljeni vaimo Maria Matin tytär näitti minulle: ”Tässä on puu, täällä oli talonne”.  Vanhempi veli Viljam ja sisko Hilma työskentelivät Leningradissa, Antti ja Eino opiskelivat koulussa.  Viljam työskenteli kirjapainossa, sairastui lyijystä ja kuoli. Muistan häntä vähän, kun hän makasi mummon talossa.

 

Isämme

Isämme Ivan Davidin poika Kurhinen oli tavallinen ihminen, traktorinajaja, prikaatin johtaja. Hänestä kirjoitettiin artikkeli kuntapiirin sanomalehdessä. Häntä ja prikaattia kehuttiin menestyksestä.

Päivä, kun näin isämme viimeisen kerran, painui mieleeni ainiaaksi. Heinäkuu v. 1938, olin 4 vuotta ja 1 kuukausi. Äitini puhui minulle, että tänään isämme kuljetetaan Leningradiin. ”Mennään hyvästelemään ja viemään paketti, häntä ei ruokita lainkaan”.

Miksi hän ei ole kotona, miksi hän on nälkäinen ja miksi hänet kuljetetaan Leningradiin? En ymmärtänyt mitään. Me äitini kanssa tulimme Toksovan miliisin talon viereen. Pakettia äidiltä ei otettu vastaan. Seisoimme ja odotimme, kun isämme talutetaan.  Kolme ihmistä kivääri kädessä talutti isämme autoa kohti. Äiti antoi pullon maitoa ja sanoi:  ”Juokse nopeammin, vie maito isälle”. Juoksin autoon, mutta minua työnnettiin syrjään niin, että kaaduin.  Aloin itkeä, isäni istutettiin autoon ja ajettiin pois. Mihin? Minkä takia? Missä hän on?

Meille ei sanottu, että hänet teloitettiin ampumalla. V. 1969 tulin Antti-veljelle. Hän näytti paperin isän rehabilitoinnista, jossa ei ollut kirjoitettu, että isämme  teloitettiin ampumalla (oli kirjoitettu: ”rehabilitoitu kuoleman jälkeen”).

Nyt minulla on täysi tieto siitä, mitä tapahtui. Isäni ystävät tekivät kirjallisen ilmiannon, että isämme on ”tyytymätön neuvostovaltaan, herjaa tätä valtaa ja uhkaa tappaa kommunisteja”.   Isäni vangittiin 20 huhtikuuta v. 1938 ja 8 kesäkuuta ”erikoiskolmikko”  tuomitsi hänet teloitettavaksi ampumalla. Tuomio on pantu toimeen 18 kesäkuuta v. 1938.

Veljeni eivät halunneet saada tietää mitään isästämme ja sanoivat minulle kuiskaamalla: ”Jos haluat isästä tietoa, hanki itse”.  Lähetin pyynnön Jakutiasta ja sain vastauksen. Rehabilitointitodistuksen sisältö suututti minut. Se toistaa tuomion päätöksen ( ”on  teloitettu ampumalla siksi, että ilmaisi tyytymättömyyden neuvostovaltaan, suoritti neuvostovastaisen agitaation” jne). Eversti Sudilovski allekirjoitti tämän paperin.

 

Sodan alku ja evakuointi

Kylässämme ei ollut monta taloa, uutiset levisivät nopeasti. Naiset kyyneleet silmissä toistivat kauhean sanan ”sota”. Kylän yläpuolelle ilmestyi lentokoneita mustine risteineen. Ne lensivät pommittamaan Leningradia. Mistä ne lensivät? Ehkä Suomi jo oli miehitetty. Ensimmäisessä hyökkäyksessä  oli noin 100 lentokonetta. Joku ehti laskea. Kylästämme näkyi Leningradin tulipalojen kajastus.  . Pommitettuaan nämä lentokoneet lensivät yllämme matalalennolla ja ampuivat  Aution kylässä olevaa sotaosastoa ja kyliämme. Kerran ammusvarasto räjähti. Alkoi kova jymy. Sotilaat veivät räjähtämättömiä ammuksia. Veljet Eino ja Antti lähetettiin sodan alussa Lugan (Laugan) kaupungin viereen kaivamaan taisteluhautoja.

Kylämme Leningradin kanssa joutui piiritykseen. Ammuttiin kauaskantavilla aseilla. Kyliin kaivettiin taisteluhautoja piiloutumista varten pommituksen aikana. Saksalaiset heittivät lehtisiä: ”Syökää viimeisiä papuja, rakentakaa ruumisarkut itsellenne”. He kirjoittivat varmasti voitostaan ja kehottivat naisia tulemaan ulos valkoiset liinat päällään, silloin kylää ei pommiteta. Kylämme yläpuolella sattui lentotaisteluja. He loppuivat saksalaisten hyväksi useammin.

Saksalaiset heittivät lentokoneista rei’itettyjä tynnyrejä. Ne putosivat kauheasti ulvoen. Ihmiset karkasivat kauhuissaan ja piiloutuivat taisteluhautoihin. Kaikki pelkäsivät tulla näiden tynnyreiden lähelle, ei kukaan tiennyt, mikä on niiden sisällä. Uskaltaen ensimmäisinä pojat menivät ja heittivät kiviä tynnyreihin.

Pojat löysivät ammuksia ja ajattelivat  tainnuttaa kaloja. Mutta emme tietäneet, millä tavalla se tehdään. Kerran pojat virittivät nuotion ja heittivät kranaatteja siihen. Yhtäkkiä näimme, että nainen on menossa lähdettä kohti. Pelkäsimme sanoa hänelle vaarasta. Kun hän palasi, räjähdys jymisi. Nainen oikein pelästyi ja lähti juoksemaan.

Saksalainen lentokone ammuttiin alas. Pojat juoksivat Aution kylään ja näyttivät sotilashenkilöille paikan, mihin lentäjä hyppäsi alas. Hänet vangittiin. Veli kertoi sellaisen tapahtuman. Pojat paimensivat lehmiä. Siviilipuvut päällään ihminen tuli ja tarjosi konvehteja. Näytti oudolta, nälkä jo  koveni. Pojat arvasivat, että hän oli joko saksalainen vakoilija tai petturi. Eräs poika tekeytyi, että ajoi lehmiä läävään, mutta hän juoksi ja kertoi kaikki sotilaille. Sotilashenkilöt vangitsivat hänet. Mitä hänelle sattui sitten, en tiedä. Asemalla nähtiin karttaa piirtävä ihminen, myös ilmoitettiin sotilashenkilöille.

Perunoita ja lehmiä otettiin kylästä rintamalle. Koko kylään jäi yksi lehmä ja sitten sekin otettiin.  Koiramme varastettiin yöllä, kuuntelimme, kun se vinkui. Talveksi kaikki elintarvikkeet oli syöty. Joimme suolavettä sammuttaaksemme nälkää.  Äitini kanssa kävimme metsässä, korjasimme männyn kuoren pehmeän kerroksen, kuivutimme ja luovutimme.  Tästä kuoresta leivottiin leipä. Ihmiset ajettuivat ja kuolivat nälkään. Tuntemattomat ihmiset tulivat, kävivät taloissa etsimässä ruokaa. Saimme 125 gr. leipää Toksovasta korttien mukaan. Hilma-sisar oli kampaajana, toimi sotilasosastossa. Se auttoi meitä, sotilashenkilöt jakoivat meille leipää.

Malliskuun lopussa  v. 1942 meille ilmoitettiin,  että pitää valmistautua evakkomatkaan. Äitimme kuormasi reelle kaikki tarvittavat tavarat ja kuoppasi muut tavarat maahan. Pääsimme Osinovetsiin  ja ajoimme bussissa Laatokan jäitse. Saksalaiset pommittivat jatkuvasti. Äiti istutti minut rauta-ammeeseen. Eräs auto upposi jään alle.

Kobonan kylässä meidät istutettiin vaunuihin. Samalla ilmestyi lentokoneita ja alkoi ampua vaunua. Karkasimme junasta metsään.

Junassa meitä oli kolme: minä, äiti ja Hilda-sisar. Meitä vastaan kuljetettiin haavoittuneita sotilashenkilöitä. Meillä ei ole mitään syötävää, kerjäsin heiltä.  Nähtävästi heitä ruokittiin paremmin, he jakoivat ruokaa. Uralin jälkeen vaunuun ilmestyi Eino ja Antti. En ymmärrä, millä tavalla he tavoittivat ja löysivät  meidät.

 

Siperiassa



Tulemme Krasnojarskin aluepiiriin, Tinaskajan asemalle. Meidät vietiin metsäteollisuuspiiriin Zavadovkaan kylään. Kylässä ei ollut sähköä, illalla sytytimme päreen. V. 1942 äiti pesi pyykkejä purossa ja kylmettyi. Hänet kuljetettiin sairaalaan Tinyn kylään, missä hän kuoli. Hänet haudattiin ilman ruumisarkkua sairaalan alueelle siitä katsomatta, että kilometrin päässä oli suuri hautausmaa. Olin siellä vuonna 2012,  kylä  ja sairaala ovat omalla paikalla.

Aloin käydä koulua Siperiassa, mutta en voinut opiskella. Puhun venäjää huonosti. Minua alettiin kiusata. Aloin opiskella vain 10-vuotiaana ja sai viitosen (mainiosti) venäjän kielestä seitsemännellä luokalla. Luokassa oli 7 kansallisuutta: saksalaiset, baltit, kreikkalainen, romanialainen. Venäläinen oli vain yksi. Kun aloimme oppia saksaa, tiesin jo kaikki kirjaimet.

 

Jokiopistoon pääsyn jälkeen

Koulun jälkeen pääsin jokiopistoon Krasnojarskissa. Vuonna 1955 päätin opiston ja pääsin töihin Jakutiaan. Tulin Kirenskin kaupunkiin ”Lenzolotoflot”-laitokseen. Meiltä riistettiin passit henkilöstöosastossa, ettemme karkaa. Ensi kuljin kaasulaivalla, sitten määrättiin pääinsinööriksi ja työskentelin rannalla. Ensimmäisen navigaation jälkeen tapasin tulevan vaimoni Lubov Zosiman-tytär. Asuimme yhdessä 50 vuotta, meillä oli kaksi tytärtä. Yksi tytär kuoli syöpään. Nyt minulla on 2 tyttärentytärtä ja 5 tyttärentyttärenlapsia.

V. 1963 alkaen asuimme Jakutskissa. V. 1974 päätin Novosibirskin vesiliikenteen instituutin. Työskentelin Jakutskin jokiportissa pääinsinöörinä  sekä Lena-joen hallinnon Jakutskin jokiportin pääinsinöörinä ja teknisenä työtarkastajana. Työskentelin 55 vuotta ja lähdin eläkkeelle vuonna 2011.

Rakastuin Jakutian luontoon heti. Pidän komeista kallioista eli ”Lenan pylväistä” . Lena-joella on puhtaat hiekkarannat ja puhdas vesi. Siellä on niin kesä, ettei tule ajaa Sotšiin. Kun tulin siihen v. 1955, talvella oli  -550C. Nyt ei ole niin kovia pakkasia, vain -40 - 450C tulee vain pukeutua lämpimämmin.


Lena-joen pylväät

Suomalaisista Syperiassa

Jakutskissa oli suomalainen Ludmila Voronovan johtama yhtiö. Olin kerran kokouksessa. Kuuntelin vain valituksia järjestämättömästä elämästä. En pitänyt siitä. Jos puhuttaisiin kansallisperinteistä tai kielen tutkimuksesta, voisi olla kiintoisempaa. Minä opiskelin, kuka ei antanut heidän opiskella? Toiset kansallisyhtymät toimivat aivan toisin, auttavat toisiaan. Liettualaiset ovat ystäviä jakuttien kanssa, kutsuvat heitä Vilnaan. Armenialainen soittaa jakutilaista kansallismusiikkia. Minulla ei ollut yhtä suomalaista ystävääkään. Ja olivat hyvät suhteet veljiin.

En mielestäni ollut karkotuksessa. Meidät pelastettiin nälkäkuolemasta. Jos olisimme jääneet omaan kylään, olisimme kuolleet. Minulla on poliittisten karkotusten uhrien todistus, mutta en pidä itseäni sellaisena. Minulla on ystävä Moskovassa krеikkalainen kansallisuudeltaan. Me päätimme yhdessä jokiopiston ja lähdimme työskentelemään Lena-joelle. Nyt hän taistelee poliittisten karkotusten uhrien oikeuksista ja kirjoittaa, että hänet ajettiin Lena-joelle. Sanoin hänelle: «Mehän ajoimme itsemme Jakutiaan Lena-joelle ammattimiehinä». Hän toimi Jakutiassa vain yhden vuoden ja karkasi. Minä en kadu, että työskentelin Lena-joella. Sain mainion työkokemuksen.

Paluu

Minun oli pakko palata. Tyttärentyttäret halusivat muuttaa Pietariin. He kysyivät: ”Ajatko kanssamme?”.  Ajattelin, mitä teen täällä yksin? Myin asunnon, auton ja huvilan ja ostin asunnon Vartimäen kylästa. Ikävöin Jakutiaan. Sinne ovat jääneet kaikki ystäväni. Jakutiassa aurinko paistaa vuoden ympäri, paljon maukkaita kaloja. Täällä Pietarissa on pilvistä, talvella on pimeää.

Sukulaiset

Veljet ja siskot palasivat Siperiasta 1950-luvulla. Ne tulivat ensin Karjalaan, sitten Kujalan kylään. Toiset ihmiset asuivat jo täällä. Veli ja sisko palauttivat talon oikeuden kautta ja alkoivat asua. Koko kasvismaa oli kaivettu, mutta äitimme ennen evakkomatkaa piilottamia tavaroita ei löydetty. Kaksi veljiäni Eino ja Antti on haudattu Toksovan hautausmaalle. Hilma-sisko ja miehensä muuttivat Viromaalle. Hän on haudattu siellä.

Aina olemme olleet suomalaiset

Aivan äsken tutustuin talon viereisessä puistossa kahteen mummoon. Kerroin elämästäni kaksi tuntia. Sanoin, että olen Toivo ja olen suomalainen kansallisuudeltaan. Toinen mummo sanoi minulle heti:

- Et ole Toivo, vaan Tolik (Venäläisen miehen nimen Anatolin kotimuoto).

Toinen sanoi:

- Tšuhna

En ymmärtänyt heti, mikä tämä sana merkitsee. Sitten muistin, missä olin kuullut sen. Ajoimme veli Einon autolla Viromaalla. Veli ajoi ylinopeutta. Virolainen tarkastaja katsoi asiapaperit ja kysyi:

- Tšuhna? Silloin en sakota.

 

Jakutskissa v. 2012 27.tammikuuta. 70 vuotta Leningradin piirityksen lopettaminen

Jakutiassa oli aivan toisenlainen suhde, tunsin kunnioitusta. Olin mainio ammattilainen ja kansallisuuteni auttoi minua.  Toimimme suomalaisilla laitteilla. En ymmärrä, miksi meitä kutsuttiin inkeriläisiksi nyt.  Olemme olleet suomalaisina aina.

Kun palasin kotimaalle, heti paikalla kävin Murretulla renkaalla, katsoin Laatokkaa. Muistin omaa taivalta Siperiaan, kyynellyin.

 

Museossa Elämän tie Laatokan rannalla. Kuva Kurhisen arkistosta

Kirjoitus hyöryveturissa: Kaikki rintamalle, kaikki Voittoa varten

 



Comments