Maria Iljainen

Tselovalnikova (Iljainen) Maria Matvejevna (Matin tytär)

 

                            Maria  (keskellä),  veli  Paavo   ja Paavon vaimo Tamara. Šmidta-niemi v. 1955

Olen syntynyt 25 huhtikuuta v. 1925 Malyje Garry-kylässä, suomeksi Länkioja. V. 1930 isämme Matti  jäi  junan alle ja kuoli. Äitimme Aino  työskenteli lypsäjänä kolhoosissa. Perheessä oli 5 lasta.

Vuoden kuluttua isän kuoleman jälkeen kylässämme alkoi kollektivisointi. Meiltä otettiin iso kaunis peili eteisestä. Hevonen veti  ”kulakkien”  tavaroiden kuormittamia rattaita. Päivä oli kesäinen, aurinkoinen. Peilimme kiilsi aivan taivaanrantaan asti. Kun aloin käydä  koulua, tunsin peilimme heti. Se oli koulun aulassa. Juoksin katsomaan peiliimme joka väliajalla. Äitimme kielsi minua kertomasta siitä, että peili oli otettu talostamme.

V. 1941 22. heinäkuuta sain tietää naapureilta, että sota alkoi. Kun kerroin äidilleni, hän ei uskonut. Seuraavana päivänä postinkantaja alkoi kantaa haasteita. Kukaan ei enää epäillyt. Vanhemmat veljet Antti ja Aleksanteri kutsuttiin laivastoon. He katosivat tietymättömiin.

Monet kylän asukkaat määrättiin kaivamaan taisteluhautoja. Kylämme joutui piiritykseen. Päivällä ja yöllä jatkuvasti kuului taistelujen tykistötuli. Vanhempi sisko Aino alkoi jo ennen sotaa työskennellä tehtaassa Leningradissa. Kerran hän ei palannut kotiin. Saimme tietää vain muutaman viikon kuluttua tuttavilta, että  ei ketään päästetty kotiin sotilasajan tarpeen vuoksi.

Sotilaat ottivat perunoita kellarista. Meillä ei ollut kortteja. Veli Paavo täytti 12 vuotta. Me kuljimme kolhoosin pelloilla ja kokosimme  sadonjätteitä. Kun alkoi halla lokakuun alussa, kylään tuli sotilasmiehiä. He purkivat taloja sanoen, että Leningradissa ei ole mitään poltettavaksi.  Asukkaat kaivoivat korsuja, asuimme niiissä jonkin aikaa. Sitten meidät määrättiin asumaan parakkiin Kolpinon äärellä.

Äiti alkoi työskennellä pyykkärinä sotasairaalassa ja sai 250 gr. leipää kortin mukaan. Minä ja Paavo saimme 125 gr. Autoimme äitiä, mutta meille ei ollut määrätty työkortteja. Ajoimme veden reellä. Kerran joku varasti rekemme. Oli pakko kantaa vesi  käsin ja kulkea muutama kerta enemmän. Joulukuussa kaduille ilmestyi ruumiita. Menin katua pitkin, nainen makasi. Menin takaisin, naiselta oli leikattu povet.

23 maaliskuuta tuli sotilashenkilö. Hän vaati äitiä näyttämään passin. Äiti oli oikein heikko  eikä voinut nousta. Hän antoi oman leivän meille. Näytimme äidin passin hänen asemesta. Sotilashenkilö sanoi, että huomenna alkaa evakuointi ja käski valmistautua. Hän sanoi, että voi ottaa jopa 16 kg mukaan.

Seuraavaksi päiväksi tulivat sotilashenkilöt. Äiti ei voinut kulkea itse, hänet kannettiin. Emme ottaneet juuri mitään, meillä ei ollut voimia kantaa. Ajoimme avoimessa kuorma-autossa. Kova tuuli puhalsi. Sain suostumaan ajajan istuttaa Paavon autokoppiin. Kun ylitimme Laatokan järven, alkoi pommitus. Äiti ehti sanoa viimeiset sanat:

-Varjele Paavoa.

Ihmiset kätkeytyivät, kuka mihin ehti. Äitimme jäi autoon, hän ei voinut nousta. Kun palasimme, hän jo oli kuollut. Hänet ja lisää muutamat ruumiit kannettiin pois ja pantiin tien viereen. Kenelläkään ei ollut voimia kaivaa maata ja haudata. Meidän käskettiin istua vaunuun. Vaunussa ihmiset kuolivat. Kun juna seisahti, ruumiit heitettiin ulos. Paavoa vedettiin ulospääsyä kohti. En tiedä, mistä minulle ilmestyi voimia. Tartuin häneen:

- Jätä hänet. Hän onhan vielä elossa!

- Tyttö, hän kuoli.

- Ei, hän on vielä elossa!

Joku sanoi:

- Tyttö meni järjeltään. Jättäkää poika. Heitetään seuraavalla asemalla.

Kun juna lähti, Paavo alkoi liikkua.

Äidin viimeiset sanat pysyivät mielessäni koko elämäni ajan. Minä ja Paavo jäimme eloon vain koska olimme rehellisiä. Jos me saimme vaikka pienimmän palasen, jakelimme kahteen ja aina tasan. Ei ollut ajatustakaan piilottaa  murua toiseltaan. Junassa meille annettiin inhottavaa keittoa. Oli vaikeaa ymmärtää, mistä se oli tehty. Sattui, että hyvät ihmiset antoivat asemilla. Meitä vietiin muutaman kuukauden lehmävaunussa.

Mihin meidät ajetaan, miksi niin kauas? Ei kukaan tiennyt. Emme puhu siitä koskaan, meidän on tarkempaa silloin jäädä eloon. Kesällä 1942 me pääsimme  Lena-joelle. Heti tuli käsky lähteä proomulle. Kanssamme oli saksalaisia, baltteja, kreikkalaisia. Purjehdimme Lena-jokea kuukauden, sitten jäämurtajalla meritse. Lopuksi pääsimme Jana-joelle Kazatshje-kylään. Minut ja Paavo asetettiin parakkiin.

Minut määrättiin  suolaamaan kaloja.  Myös käskettiin tulla kerran kuukaudessa ja kirjoittautua komendantinvirastossa. Paavo otettiin orpokotiin. Pyysin kovin jättämään hänet minulle. Lupasin, että voin huolehtia hänestä. Minua ei kuunneltu.

Vanhempia siskoamme Ainoa ei evakuoitu kanssamme. Meillä ei ollut yhteyttä häneen moneen vuoteen. Lähetimme pyyntöjä moneen virastoon. Kaikkialta oli kielteisiä vastauksia. Vasta v. 1956 hän löytyi Tallinnasta. Hän meni naimisiin ja vaihtoi sukunimen. Kysyin muutama kerta, mitä hänelle sattui siihen aikaan. Joka kerta hän poistui vaiti.

V. 1943 tutustuin tulevaan mieheeni. Ivan kosi, lupasi ottaa Paavon orpokodista ja järjestää hänet sotilasopistoon. Uskoin ja menin naimisiin vain, että Paavon olisi parempi. Mies oli puolueen jäseneksi kandidaattina. Häntä ei hyväksytty, koska vaimonsa oli suomalainen. Hän moitti minua kansallsuudestani:

- Muisti, kuka olet.

V. 1944 mieheni sai määräyksen Tshuktshian säähavaihtoasemalle. Hän suostui ottamaan Paavon mukaamme, hänelle myös löytyi työ, mutta ehdolla, ettemme puhu suomea. Työskentelimme monta vuotta. Meille syntyi 4 lasta. Perheemme palasi  miehen kotimaalle Hotkovoon Moskovan alueelle v. 1957. Paavolle ja  hänen vaimolleen Tamaralle syntyi 2 lasta. He ostivat talon Seuloskoista v. 1962.

P.S. 

 Marian ja lastensa jälkemmäinen kohtalo on melko tyyppillista inkerinsuomalaisille.  Kaikki lapset päättivät korkeakoulut. 1990-luvun alulla kaksi tytärtä muuttivat Suomeen lapsineen. Vanhempi tytär ja poika jäi Venäjälle. Poika kuoli tuhopalossa v. 2003. Maria on asunut Helsingissä vuodesta 2000 alkaen. Paavo Iljainen kuoli v. 1993. Kaikki lapsensa ja lastenlapsensa ovat jääneet Venäjälle ja kaikilla on sukunimi Iljainen.

Janina Emilia Iljainen


 

Comments