Lyyti Santalainen

Ljudmila  (Lyyti) Nikolajenva (Nikolain tytär)

Santalainen (Pispanen)

1921 - 2015 


 Olen syntynyt 27. syyskuuta v. 1921 Lipovon kylässä. Nyt se kuuluu Sosnovyi Boriin. Isäni työskenteli kalojen vastaanottajana. Äitimme sairasti jatkuvasti ja kuoli v.1935. Meitä jäi 5 lasta. Päätin koulunkäynnin suomalaisen koulun 4 luokkaan. Sitten piti tehdä töitä kotona, hoitaa nuorempaa siskoa. Isä rakensi talon Kantikylään. Hän meni naimisiin toisen kerran.

V. 1937 kylässä moni ihminen vangittiin. Muistan, että oli lämmin kesäinen ilta. Me ystävien kanssa palasimme tanssiaisista. Sotilasmiehet seisauttivat meidät. He vangitsivat serkkuni ja kaksi tyttöä. Kerran yövyin ystävättärellä. Korjasimme verkot. Yöllä tuli sotilashenkilöitä. He tarkastivat koko talon, sotkivat ystävän kirjeet. He herättivät ystävän 80-vuotiaan isän ja veivät hänet. Ei kukaan enää nähnyt häntä.

Ennen sotaa työskentelin Sepeljevossa savustamossa, kuljin 4 km jalan. Uutinen sodasta yllätti minut työpaikassani. Koko perheemme lähetettiin metsään, sahasimme puita. Sotilashenkilöt ohjasivat meitä. Kaivoimme taisteluhautoja Sepeljovon ja Harjavallan kylässä. Kylään ilmestyi pakolaisia, he kaivoivat perunoita kasvimaista.  Kerran jalkani vaurioitui kovin, ja en saanut elinannosta, kun olin sairaana. Piti  saada rahat Lomonosovista, mutta alkoi pommitus. Seisoimme puun alla, paljon ihmisiä kaatui. Kylämme joutui Oraniembaumin piiritykseen.

. Sodan alulla sotilaat veivät lehmämme. Kasvimaalla oli perunoita, kokosimme niitä, isä halusi korjata kuoppaan. Valtuutettu virkamies tuli  ja sotilaat ottivat. Hän uhkasi ampua, ellemme antaisi. Kaksi viikkoa elimme ilman leipää, ei ollut toimitusta taisteluista.

Äitipuoleni löysi nahkoja ulakolta, niitä kaaputeltiin ja keitettiin.

Kaksi siskoa kolhoosistamme, Antonina   ja Maria, menivät kirjoittamaan hakemuksen rintamalle. He kutsuivat minuakin. Minäkin kirjoitin hakemuksen. Eversti sanoi minulle:

- Et mene rintamalle. Saksalaiset hirttävät sinut.

Ja hän repi hakemukseni.

-​ En päästä sinua. Olet nuori ja kaunis.

Sanoin siskoille, että minua ei ole hyväksytty, koska olen suomalainen. Ja nämä kaksi siskoa katosivat tietymättömiin. Vanhemmalla jäi kaksi lasta.

Minä ja 15-vuotias veljeni Kalle kalastimme. Kotiin meille  sallittiin ottaa aivan vähän. Saksalainen lensi matalalla ja ampui tavallisesti klo 14. Kalastajia sortui kuulista. Suojauduimme valkoisiin lakanoihin.

28. maaliskuuta tuli valtuutettu virkamies hääti meidät taloistamme. Verkot jäivät mereen.

Lämpötila oli – 28°С, päälläni oli syksypakki ja kumisaappaat. Villahuivi pelasti kylmyydestä. Ajettiin ympäri maata kauan, sitten Siperiassa istuimme höyrylaivalle.

 

Siperiassa meidät lähetettiin autioon paikkaan. Kanssamme oli saksalaisia, latvialaisia. Nukuimme avotaivaan alla lautoilla. Kalastimme, korjasimme verkkoja. Tutustuin sotilasmieheen. Olimme ystäviä vuoden. Hän kosi. Tulimme rekisteröitymään. Kyläneuvostossa ajattelin, että emme voi mennä naimisiin nyt. Oli sota. Sanoin, että passini unohtui kotiin. Pian hänet siirrettiin toiseen paikkaan. Sain häneltä kirjeen vähän ajan kuluttua. Hän kutsui tulemaan hänelle. Mutta minua ei päästetty, koska olin suomalainen. Itkin kauan, rakastin häntä. Sitten nöyrryin. Emme ole tavanneet enää.  

V. 1945 meidät  lähetettiin Karanmerelle. Kujimme 240 km. Matkalla saimme tietää, että sota loppui. Kaikki iloitsivat. Siperiassa menin naimisiin maanmiehen kanssa kylästämme ja meille syntyi poika Bruno. V. 1946 päätimme palata kotiin. Purjehdimme laivalla. Poikamme sairastui ja kuoli.

Tulimme Novgorodin alueelle. Työskentelin kalojen suolaamisessa ja kuivaamisessa, korjasin verkot. Palasimme kotimaalle v. 1963. Mies rakensi talon.

 


 

 

 

 

 

Comments