Jalmar Hännikäinen

Jalmar Pavlovish (Paavon poika) Hännikäinen

V. 1949 Habaroski aluepiirissä


Jalmar, olkaa hyvä, kertokaa elämästä ennen sotaa. 

Olen syntynyt 20. lokakuuta vuonna 1926 Mustapään kylässä Seuloskoin kuntapiirissä. Nyt tämä kylä ei ole kartassa. Se liittyi Hapoojan kylään.  Kylämme sijaitsi oikein mustan metsän reunalla. Sen vuoksi ehkä oli sellainen nimi.

Isä ja äiti työskentelivät  Molot-kolhoosissa. Isä Paavo Matin poika oli tämän kolhoosin puheenjohtajana jonkin aikaa. Kylässämme oli kolme venäläistä perhettä. Heidän lapset opiskelivat kanssamme samassa koulussa ja puhuivat suomea vapaasti.

Millä kielellä opiskelitte koulussa?

Kylässämme oli 7 vuoden koulu. Ennen v. 1938 opiskelimme suomen kielellä. V. 1938 kaikki oppikirjat riistettiin. Tulivat venäläiset opettajat. Mihin joutuivat suomalaiset opettajat? En tiedä. Opiskelin  hyvin kaikissa oppiaineissa, mutta teen virheitä kirjoittamisessa tähän asti. Kun meille annettiin sanelukirjoitus, sanoin äidille aina:

- Meillä on sanelukirjoitus tänään. Voinko kaivaa kasvimaata?

Äiti vastasi:

- Mene.

Muistan venäjän kielen opettajan hyvin. Hänen nimensä oli Maria Dmitrijenva. Hän puhui suomeksi vähän, pyrki auttamaan meitä aina.

Miten saitte tietää sodan alkamisesta?

Olin 22. kesäkuuta vuonna 1941 kaupassa. Postinkantaja Veera Petrova tuli ja kertoi, että radiossa ilmoitettiin sodan alusta ja että kaupunkeja oli jo pommitettu. Samana päivänä teille ilmestyi sotatekniikka. Palasin kotiin ja kerroin kaiken isälleni. Hän ei uskonut minua. Jo illalla ilmestyi taivaalle ensimmäinen saksalainen lentokone. Sitä ammuttiin ilmatorjuntatykistöstä ja Mansukalan lentokentältä nousi hävittäjäkoneita ilmaan. Tätä lentokenttää pommitettiin monta kertaa, pommeja osui myös kyläämme.

Ketä perheestänne kutsuttiin rintamalle?

Veli Ivanin (Johannes).  Hänet kutsuttiin elokuussa. Hän kävi lähes koko sodan. V. 1944 ammattitaitoisena sähkömiehenä lähettiin rakentamaan tehdas Volga-joelle. Toinen veli Matti oli Talvisodassa tykistössä. V. 1941 hänet kutsuttiin sotilaskomissioon, mutta häntä ei otettu armeijaan.

Oliko teillä lehmä, kasvimaa?

Elokuussa annettiin kaikille käsky luovuttaa perunasato ja lehmä. Vanhempi veljeni luovutti lehmämme ja meille annettiin asiapaperi, että sodan jälkeen saisimme uuden lehmän. Meille jätettiin muutama säkillinen perunoita talveksi.

Elokuun viimeisenä päivänä kävimme isän kanssa Leningradissa. Ihmiset jonottivat kaikkialla. Puhuttiin, että 1. syyskuuta suomalaiset evakuoidaan, mutta niin ei tapahtunut. 21. syyskuuta taistelut alkoivat Tuprovassa ja tehtaat paloivat. Pian kävi selväksi, että kaikki tiet oli suljettu.

 

 

Missä Te työskentelitte? 

Metsänhakkuissa. Kävimme työssä Juznaja Samarkassa. Sahasimme metsää käsisahoilla. Työnormi oli yksi kuutiometri puuta päivässä ja siitä annettiin 500 grammaa leipää sinisellä kortilla. Kun voimat alkoivat ehtyä, monet pystyivät suorittamaan työnormin töin tuskin muutamassa päivässä. Kerran Korkkinassa tavattiin saksalainen vakoilija, hänet toimitettiin esikuntaan. Muutama ihminen kuoli kylässämme.

Kuulimme, että Tuprovassa oli kärsinyt suuria sotatappioita. Joukot menivät Tuprovaan kylämme kautta. Lähes ei kukaan mennyt takaisin.  Talossamme asui muutama sotilas, jotka näyttivät lippujen avulla joukkojen siirtoja. 

Kun 26. maaliskuuta 1942 palasimme veljeni kanssa metsästä. Meille ilmoitettiin, että evakuointi alkaa. Otimme vähän vaatteita mukaamme ja saavuimme Myllyojan asemalle, jossa yövyimme. Aamulla lähdimme junalla Laatokan rannalle, siellä meidät lastattiin autoihin, venäläiset ja suomalaiset erikseen. Meidät kuljetettiin Laatokan jäätä pitkin. Jää oli jo sulamassa lähellä rantaa Žiharevon kylän tienoilla. Sotilashenkilö kysyi meiltä

- Mikä olette kansallisuudeltanne? Tähän vaunuun!

Meidät kuljetettiin yhä kauemmas junassa, jossa oli vain suomalaisia ja saksalaisia. Saimme ruokaa vain kerran päivässä.

Ajoimme kuukauden, seisoimme usein sokkeloissa. Kaikkialla oli vaunuja ja lavoja sotilastekniikkoineen. Matkamme loppui Irkutskin alueelle Suitihan asemalle. Veljen lähetettiin sahatuotantoon. Aloin työskennellä isän kanssa kolhoosissa. Syksyllä v. 1942 sotilaskomissio kutsui perheemme ja määräsi meidät Habaroski aluepiiriin. Voitonpäivänä olin Habarovskin aluepiirissä. Naapurimme tuli ja alkoi ampua pyssyllä ilmaan. Naiset itkevät ilosta. Se oli suuri juhla meille.

Vuonna 1945 vanhempani kuolivat. Minä ja veljeni jäimme kahden, mutta jatkoimme suomen puhumista. Olimme varmoja, että palaamme pian kotiin. Mutta me emme saaneet siihen lupaa, vaan meidän oli pakko kirjautua komendantinvirastossa. Työskentelimme metsähakkuussa ja molybdeenikaivoksessa.

 

Milloin palasitte kotimaalle?

Veli Matti lähti v. 1947. Hänellä oli passi ja sotilaslippu. Hän sai asiapaperit ennen sotaa. Minulla ei ollut passia eikä syntymätodistusta. Sain passini vasta vuonna 1954. Kirjanpitäjä kysyi minulta:

- Miksi et lähtenyt? Kaikki jo ovat lähteneet.

Kirjanpitäjä kirjoitti kirjeen Voroshiloville. Kesken työpäivän  ajuri tuli:

- Mene nyt ja saat passisi!

- Menen huomenna. Ei ole annettu niin moneen vuoteen, odotettakoon.

Palasin kotiin v. 1960. Ensin majoituin serkun luona, sitten tulin passitoimistoon Seuloikoissa. Minulle puhuttiin:

- Teillä ei ole sisäänkirjoitusta.

- Sahasin koko piirityksen ajan metsää, hankin polttopuita Leningradiin!

Tulin Leningradin hallintoon Slolnyin palatsissa, kävin monessa eri virastossa kauan. Lopuksi minulle annettiin sisäänkirjoituksen ja tontti Tuprovassa. Ensin asuimme korsussa, sitten  rakensimme vaimoni kanssa talon. Työskentelin pakkaustehtaassa eläkkeeseen asti.

V. 2014 Kelton kirkossa


 

 

 

 

Comments