Berta Saksa

Berta Zaharovna (Sakarin tytär) Saksa

 

Olen  syntynyt v. 1932 Ojankylässä. Nyt se on Sosnovyi Borin reuna. Kylissämme asui vain suomalaisia. Koko kylä työskenteli Trud-nimisessä kalastuskolhoosissa. Isä Sakari Antin poika oli laivan kapteenina. Hänet ammuttiin teloituksella v. 1937  valheilmiannosta. Emme saaneet kirjeitä häneltä. 1960-luvulla kirjoitin pyynnön arkistoon Liteinyi-valtakadulla Leningradissa. Minulle vastattiin, että isämme kuoli v. 1943. Paperin kohdissa ”Kuoleman syy” ja ”Kuoleman paikka” oli viiva.

V. 1941  äitini Jelena korjasi hyvän sadon. Kuopassa oli perunoita  ja kellarissa oli  hillotölkkejä, tynnyri hapankaalia ja sieniä.

 

Sodan alusta saimme tietää radiosta. V. 1941 aloin opiskella toisella luokalla. 9. syyskuuta meidät hyväksyttiin pioneereiksi. Piti ostaa punainen solmio omin varoin.  Toisilla ostettu soimio oli silkkiä, vaan minulla vanhaa kangasta. Juhlan aikana ampui kauaskantava tykistö.

Kun saarros alkoi, meille tuli sotilaita.

-  Auttakaa haavoittuneita.

Äitini antoi kaikkea. Meillä oli lehmä, kaksi vuohta, kanoja. Haavoittuneet söivät kaikki. Meille jäi vain yksi vuohi. En muista, antoiko se maitoa. Kun taistelut alkoivat   Voronka- joella, sieltä tuotiin monia haavoittuneita. Tulliportti oli täpötäynnä.

Joulukuuhun asti kävimme koulussa, meille annettiin kuumaa keittöä. Ilmahälytyksen aikana kaikki juoksivat koulun viereiseen korsuun. Joulukuussa meille lakattiin antamasta keittoa, puuttui haavoittuneilta. Heitä oli tuhansia. Ei ehditty haudata kuolleita ja heitä kuopattiiin lumeen.

Äitini kalasti. Sodan alulla vielä oli elossa kolhoosin hevosia, niillä ajettiin. Kuljettiin kalastamaan merelle  kulkuluvalla, rannalla oli vartioasema. Äitini jätti kulkulupansa ja lähti merelle. Palatessaan  hän otti sen  takaisin. Kaloja pyydettiin verkolla. Äitini toi kaloja, ja talomme edessa  odotti kaksi sotilasta. Kaikki luovutettiin haavoittuneille. Meille jäi vain 5 kalaa.

Saksalaiset ampuivat jatkuvasti ja heittivät lehtisiä venäjän kielellä:

-        Älkää pyytäkö kaloja Puna-armeijalle. Ammumme kaikkia.

Kerran äiti ei palannut. Kaikki kalastajat jo ottivat kulkulupansa. Tänä päivänä saksalaiset ampuivat  hevosia. He lensivät lentokoneellä matalalla korkeudella ja ampuivat kiväärillä. Äitini kätkeytyi jäälautan alle ja kun kömpi esiin, kaikialla oli kuulan reikiä. Äidilläni ja setä Venjalla oli yksi hevonen molemmille. Saksalaiset  ampuivat sen, setä Vanja haavoittui käteen ja jalkaan.

Äitini ei voinut jättää omaa veljeä eikä kaloja. Haavoittuneet odottivat niitä. Äitini kuljetti itsellä omaa kelkkaansa, veljen  kelkkaa, joka oli täynnä kaloja,  ja Vanja-setää. Tuli pimeää ja he eksyivät.

Tulimme vartioasemalle. Siellä  ei ollut äitimme ja Vanja- sedän  kulkulupaa. Luulimme, että heidän tapettiin, koska saksalaiset uhkasivat tehdä niin lehtisissään. Sotilaat lohduttivat meitä.

- Jo lähetimme etsimään äitiänne ja setäänne. Voi olla he vain ovat eksyneet.

Istuimme kopissa koko yön. Aamuyöstä sotilas juoksi vartioasemalle.

- Äitinne ja setänne on löydetty.

Vanja-setä toimitettiin heti sotasairaalaan.

Meillä oli elintarvikekortit ja saimme  125 g. leipää. Serkkuni  Emilia ystävättärensä kanssa  kulki 15 km Sepeljovoon (suomeksi Harmaala) saamaan leipää koko kylälle. Tästä työstä he saivat leivän muruja.

28. maaliskuuta oli käsky kaikille valmistua matkaan.  Mukaan sai ottaa enintään 16 kg. Äitimme istui ja itki. Ennen evakkomatkaa vuohemme oli teurastettu  ja se keitettiin kattilassa  kaalin lehtien kera.  Tuli kaksi sotilasta, jotka kirjasivat kaikki omaisuutemme. He sanoivat, että meidät  evakuoidaan lyhyeksi ajaksi  ja pian palaamme. Jätimme kotiin kaikki omaisuutemme, otimme vain äidin vihkimekon, isän puvun, kaukoputken  ja samovaarin,  jotta voimme  keittää teetä metsässä.  Lipastomme  on löytynyt naapuritalosta äsken.  Haluttiin heittää se pois, mutta otin sen takasin.

Täti Matildalla oli äiti, joka oli ollut  7 vuotta halvaantunut. Kaikki oikein pyysivät jättämään hänet, jottei hän kidu. Mutta sotilaat lastasivat hänetkin.

Meidät toimitettiin Lomonosoviin ja sieltä Lisi Nosiin jäätse. Elämän tiellä ja Laatokan jäällä pääsimme tuolle rannalle. Jää halkeili, pantiin lautoja. Autoon edessämme osui  ammus. Ajajat ehtivät hypätä ulos ja auto meni jään alle. Kanssamme ajoivat myös leningradilaiset. He olivat nälkäisempiä kuin me  ja pelotti katsoa heihin.

Olimme koko matkan saattojoukon valvonassa, meitä tarkistettiin listojen mukaan. Vanhempi veli Nikolai otettiin rintamalle sodan alussa. Hän sairastui ja jouti sotilassairaalaan. Sieltä hän kirjoitti meille kirjeen. Äitini  tiesi sotilassairaalan osoitetta, ja kun ajoimme Vologodan kautta, hän pyysi junan päälikköä päästämään hänet tapaamaan  poikaansa. Mutta hän ei päästänyt. Nikolai joutui työarmejaan Kemerovin alueelle vuoteen 1946 asti. Uralilla  meitä  alettiin ruokkia paremmin. Leningradilaisia  kuoli  joka päivä.

Omskista  lähtien  alettiin irrottaa vaunuja. Vaunumme jätettiin Uzurin asemalle Hakasiassa. Oli kesäkuu ja  kuuma sää. Miliisi piiritti meidät, kun  lähdimme vaunusta. Äiti alkoi työskennellä kolhoosissa. Meitä kutsuttiin leningradilaisiksi.

 V. 1943 oli nälkä. Kaikki elintarvikkeet  luovutettiin armeijan tarpeisiin. Kuljimme ja kokosimme tähkiä pelloilta. Kolhoosin  puheenjohtaja piiskasi meitä siitä, että varastamme Puna-armeijalta. Evakkomatkaan äitin ottamat tavarat oli myyty, että ostettaisiin ruokaa. Voiton päivänä äiti ei lähtenyt työskentelemään ja ihmetteli, että naapurit työskentelevät sellaisena päivänä.

Venäläiset suhtautuivat meihin ilman karsautta.  Kotona puhuimme vain suomea. Keskimmäinen veli Kostja ujosteli tai pelkäsi puhua suomea.

Äiti sanoi:

- Jos et puhu suomea, en anna syötävää sinulle.

Talvella äitimme kalasti. Hän valjasti kaksi koiraa ja ajoi reellä työhön. Koirien nimet olivat Palmu ja Melton. V. 1945 evakuoiduille leningradilaisille annettiin juna, että he voisivat palata kotiin. Äiti halusi myös ja tuli kirjoittautumaan.  Hänelle ei sallittu, koska oli 58. artikkeli passissaan. Hän ei päässyt ulos kolhoosista ilman lupaa kauppatorille.

V. 1946 hän säästi rahat paluumatkaan. Kylän asukkaat antoivat lisää. Siperiassa on hyvä kansa. Äiti myi koirat vaikka hänen oli oikein vaikeaa erota niistä.  

Kun lähdimme matkaan, Melton vapautui ketjusta ja juoksi perässämme 15 km asemalle asti.

 

 Meillä oli rahat vain lippuihin Novosibirskiin. Asuimme asemalla, kaikki junat menivät itään. Sitten aseman päällikkö järjesti meidät länteen lähtevään junaan.  Vaunussa äiti tutustui Vasja-setään. Hän suositteli häntä matkustamaan hänen kanssaan Astrahaniin.

- Leena, sinua ei päästetty kotimaalle. Ajellaan Kaspianmerelle. Olen kalastaja, olet kalastaja. Kalastamme yhdessä.

Äiti ikävöi kotimaahan kovasti. Vasja-setä järjesti meille liput ja elintarvikekortit matkalle. Tulimme Moskovaan, mutta meille ei annettu lippuja Leningradiin.

- Esittäkää kutsu ja kulkulupa.

Ajoimme Kotly-nimisen aseman kautta, sieltä Kalishe-asemalle. Tulimme kotiin omaan kylään. Äiti kolkutti talon oveen. Vieras nainen avasi.

- Ketkä olette?

Äitimme tuli sisään.

- Olen tämän talon emäntä.

- Et. Minä olen emäntä.

Äiti niin työnsi hänet, että hän lensi talon toiseen nurkkaan. Äiti pani meidät uunille. Kello 2 yöllä rajavartioaseman päällikkö tuli.

-        Kuinka uskalsitte tulla rajavartion alueelle ilman lupaa?

-        Tulimme kotimaalle!

-        Teillä ei ole oikeutta olla täällä ilman kulkulupaa. Annan teille 24 tuntia poistua.

-        Minulla on sairas lapsi. En lähde mihinkään.

Sairastuin keltatautiin. Päällikkö salli jäädä vain kunnes paranen. Äiti kirjoitti serkulle ja tämä vastasi: ”tule meille Viroon”. Kaikki suomalaiset asemaltamme lähtivät hänen luokseen, nukkuivat lattialla. Hän järjesti kaikki maatöihin. Äiti ja vanhempi veli työskentelivät viljelymaalla. Minä toimin paimenena. V. 1949 värvääjät tulivat kutsumaan Karjalaan vain suomalaisia. Monet lähtivät ja jäivät Petroskoihin. Me tulimme Kostamukseen Tikshan saarelle. Täällä oli vankileiri ennen meitä, vasta piikkilanka oli otettu pois. Toimin metsähakkuussa.

V. 1952 täti kutsui minua ja Lempi-serkkua työskentelemään posliinitehtaaseen. Äiti jäi Karjalaan. Hän oikein ikävöi kotimaalle. Kun Sosnovyi Borissa alkoi ydinvoimalan rakentaminen,  äiti vaati:

- Vie minut kotimaalle kuolemaan.

Palasimme v. 1969, äiti kuoli vuoden kuluttua. Mutta hän oli oikein onnellinen tuona vuonna. 1990-luvulla monet Venäjän suomalaiset lähtivät Suomeen. Minulla ei ollut ajatustakaan lähteä omasta kylästä. Se merkitsisi oman äidin pettämistä.

.

 

 

 

Comments